Mielen Möröt ja Dinosaurukset

Sonia:

Hirveetä, kaks biisiaiheista blogausta multa peräjälkeen, mutta pakko!

Niin, jos et halua lukea syvällisiä ajatuksia, niin älä lue enempää.

Eli tänään ei positiivisempaa postausta, vaikka niin lupasin.

Taitelija sielut, myö ollaan vaan niin olevinamme

 

Kuunneltiin tänään äikän tunnilla yhtä eniten mua kuvaavista biiseistä

-Mariska - Keinu-

Tätä biisiä tulkittiin tunnilla aika monella tavalla. 

Miten te ymmärrätte tän biisin?

Mistä tämä teidän mielestä kertoo?

Biisi toden totta sai monta merkitystä, eräs sanoi sen kertovan rakkaudesta, 

toinen huume-riippuvuudesta

Minun mielestä tämä kuitenkin kertoo kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä

Tai aaltoilevasta

Tai jotain niiden väliltä.

Ehkä käsitin sen niin, koska se aihe on mulle tosi läheinen - vaikkei mitään virallisia diagnooseja ookkaan. 

Ja onhan se keinu nyt laantunut reilulla kädellä 

Osaan jo kontrolloida hienosti tunteita.

*me proud*

Ei mulla mania-jaksoja oo ollu, 

mutta ainakin todella erittäin lähellä hypomaniaa. (joka on siis lievempi muoto maniasta)

Ja sitten vastaavasti ollaan tosi pohjalla.

Oon tosi monesti pysähtyny miettimään, että mistä se johtuu.

Jollain tavalla oon tullu siihen tulokseen, että huonojen tunteiden piilottelu ja niiden patoutuminen on osasyynä. Ja tietenki perinnöllinen alttius. Mutta ei tuo elämä oo helppoa ollu.

Kypsäksi nuo sanovat, mutta en menis sanomaan kypsäksi, jotain joka ei oo vielä valmis.

Mutta naiivi en oo. Ehkä ne tarkottaa sitä, kun sanovat kypsäksi.

 Vihaan naiiveja ihmisiä. 

Vihaan monenlaisia ihmisiä.

Vihaan myös luokittelua, ja stereotypisointia.

Silti teen sitä itsekin, tiedostamattani.

Noniin. Kiitos aivoseni, karattiin taas polulta.

Yhdestä asiasta oon kiitollinen tässä määrittelemättömässä mielenterveyden tilassa.

Mielikuvitus.

Rakastan mun mielikuvitusta, (saako noin sanoa?)

Pystyn pakenemaan toiseen todellisuuteen jos niin haluan,

Mulla ei koskaan ole tylsää, jos vaan pysähdyn.

Ainoa huono puoli siinä on, että se mielikuvitus tuntuu joskus niin aidolta.

Melkein luulen sitä todellisuudeksi

Joskus jos ajattelen pahoja asioita liikaa,

liian konkreettisesti, ahdistun, kun luulen sen hetkellisesti olevan totta.

Mutta sitten mielikuvituksen avulla saan rauhoitettua itseni  ja totean jälleen 

"Kiitos aivoseni, kun säikäyttelit taas"

Tämä kuva jotenkin kuvastaa masennusta täydellisesti, sitä ei voi selittää. (lainattu kuva tämäkin)

Mielikuvituksen ansiosta saan aikaan paljon tekstiä,

Ei välttämättä hyvää, mutta tekstiä.

Saan maalattua tunteet.

Saan puettua ajatukset sanoiksi.

 Niin muiden on helpompi yrittää ymmärtää mua ja mun kujeita.

En osaa puhua itsestäni, 

mutta mua ei saa hiljaiseksi, jos jotain kysyy.

Rakastan sitä, kun joku kysyy jotain minusta.

En  kuitenkaan ole itserakas.

Tunnen itseni parhaiten, joten pystyn kertomaan itsestäni parhaiten.

Suhteellisen vaikea persoonallisuus siis täällä moi!

Mut hyvin mä peitän sen!    

 

Mua joskus ärsyttää kun ihmiset ei ymmärrä mua.

Esimerkiksi kun heitän läppää vahvalla sarkasmilla

esimerkiksi "oon vaan niin paras" -meisingillä.

joskus nuista tulee kommenttia seläntakana miten täynnä itteäni oon.

Noh, yllätys, en ole. Osaan vain nauraa itselleni.

 Kuulemma minun syy kun he eivät ymmärrä mua.

  Eipä ole antaneet mahdollisuutta.

Olen sairastanut tätä määrittelemätöntä masennusta jo pitkästi yli viisi vuotta

Nyt Lahdessa asuessa, eli viimeisen reilun puolen vuoden aikana on tuntunut siltä, niinkuin se alkaisi vähän väistyä. Ei kokonaan, mutta vähän ainakin.

"Dont try to fix me i'm not broken"  

Joskus väitän itselleni (ja muille), että olen kunnossa,

paranemassa tai ihan mitävain,

että tuntuisi realistisemmalta ajatukselta joskus parantua kokonaan.

Jokaisesta edistysaskeleesta raportoin miehekkeelle, että se merkitsisi edes jotain.

Kaikki ei tietenkään voi kaikesta pienestä edistyksestä iloita niinkuin minä, mutta he voivat yrittää. Erityiset kiitokset kuuntelemisesta saa kyllä oma mieheke.

Jaksaa kuunnella, milloin olen jaksanut nousta ajoissa ylös sängystä,

milloin olen soittanut jollekin ihmiselle empimättä,

milloin olen edes vähän tyytyväisempi itseeni kuin eilen.

E <3   

 

 

   E, on kokenut kyllä ehkä suurimman osan mieleni tempuista, hyvässä ja pahassa. 

Esimerkiksi sen, etten osaa suuttua.

Tai osaan, mutta teen sen salaa.

Paitsi jos olen saanut täysin tarpeekseni jostain.

Sitten kyllä annan kuulua itsestäni

Tästä vihattomuudesta kertoo hyvin se, että E:n kanssa riidellään tosi harvoin

Mutta sillon kun riidellään, niin se tehdään kirveillä ja kivääreillä taistellen. Krhm. Kunnolla.

Olen myös melkoisen mustasukkaista sorttia. En kuitenkaan sairaalloisen. Ainakaan omalla mittakaavallani. "Olen nähnyt pahempaakin" -meiningillä.

Mustasukkaisuus on rakkauden osoitus, vai miten se meni?

 E on kyllä kantanut ja kannustanut monen vaiheen yli, itseasiassa E:n ansiosta parannuin melkein neljä vuotta sitten anoreksiasta. Ja nyt porskutetaan jo toisen mielen-mörön kimpussa.

E:n ansiosta sain kasvatettua pallit koulun vaihtamiseen, koulukiusaamisen takia.

E:n ansiosta sain aloitettua uuden elämän Lahdessa (ja täällä tutustunut aivan ihaniin ihmisiin <3)

Kuten varmaan huomaa. Syvällinen postaus kääntyi heti positiivisemmaksi kun ajattelin tuota miehekettä.

      

Nyt kun sai taas oksennettua aivot blogiin, 

niin on kiva mennä köllöttelemään miehekkeen viereen nukkusille

Soina kuittaa, puolinimipäivänään

 o/

PS. Harkitsin pari kertaa tämän postausta, koska julkisella nimellä ja omalla naamalla tämmösten kertominen ei välttämättä ole niin helppoa kuin mitä luulis. 

PPS: Lisää tätä? Enemmän muotia? Enemmän fitspirationia? Your comment matters!